Tällä kertaa poikkeamme normaalista ja Ossin terveiset tulevat ensiksi. Sen jälkeen yhteistä pohdintaa ja kuvia.
"Terveisiä Namibiasta.
Täällä krapulat tuntuu kovemmalta kuin Suomessa. Johtuu ehkä helteestä, kuka tietää. Joka tapauksessa tämä vappupäivä on kulunut makuuasennossa sohvalla, sängyssä ja terassilla. Tällä hetkellä sohva, terassi ja sänky eivät sijaitse tutussa ja kodikkaassa Hanhemann Streetillä vaan Klein Windhoekissa, johon muutimme vapun kynnyksellä. Kuten aikasemmin kirjoitin tähän blogiin, niin tiedämme vasta muuttopäivänä milloin muutamme, ja niinhän siinä kävi. Sunnuntaina, kun palasin Etoshan luonnonpuistosta kolmen päivän reissulta, ajotiellä odotti täyteen lastattu rekka valmiina lähtemään. Sunnuntaina ei kuitenkaan tapahtunut mitään, vaan rekka seisoi paikallaan koko illan. Maanantaina työpäivän jälkeen palasin tyhjään asuntoon. Yllätys sinänsä, koska sunnuntaina meille kerrottiin, että muutamme vasta vapun jälkeen, mutta jotain isompia tavaroita viedään jo etukäteen uuteen asuntoon. Kovasti haaveilemani päiväunet vaihtuivat pakkaamiseen ja muuttamiseen. Myös Klubin ottelu jäi suurimmalta osin välistä, mutta se ei haittaa, koska HJK jatkoi surkeita otteitaan ja hävisi 4-1. Ihmiset, jotka eivät ole nähneet minua kun katson jalkapalloa, ovat onnellisessa asemassa. Muutun eri ihmiseksi. Rauhallinen ja analyyttinen puoleni väistyy taka-alalle ja tunteet ottavat vallan. Reagoin tilanteisiin joko hullulla raivolla tai yltiöpäisellä onnella. Taitaa tulla geeneissä. Isäni kirosi kaikki pelaajat alimpaan helvettiin käyttäen värikkäitä adjektiiveja ja alatyylisiä ilmauksia ilmaistessaan tyytymättömyyttään johonkin suoritukseen.
Mutta jo riittää tyhjänpäiväinen höpinä jalkapallosta ja muuttamisesta. Ensinmainitusta voisin puhua vaikka viikon ja kirjoittaa 1000 sivun esseen, jälkimmäistä en halua ajatella liikaa, koska rehellisesti sanottuna vitutti, että asia, joka koskettaa meitä tapahtuu yllättäen eikä meille anneta mitään tietoja etukäteen ja jos annetaan, niin ei nekään pidä paikkaansa. Jos Namibia on opettanut jotain niin muuntautumiskykyä ja sopeutumista yllättäviin tilanteisiin, joita on riittänyt. Tämä ei missään nimessä ole huono asia, vaikka se on toisinaan aiheuttanut suurta turhautumista. Arkielämästä opittu muuntautumiskyky voidaan myös siirtää suoraan työelämään, jossa sitä etenkin tällä alalla tarvitaan. Niitä hemmetin hopeareunuksia löytyy tältäkin pilveltä.
Työelämä Namibiassa on edelleen antoisaa ja pidän tänne tuloa elämäni parhaana päätöksenä. Kuten viimeeksi sanoin, niin olen oppinut paljon, koska meille annetaan paljon vastuuta. Meillä ei ole varsinaista harjoittelunohjaajaa, ei ainakaan sosiaalialan ammattilaista. Anita on koulutukseltaan sairaanhoitaja ja Lownan on muusikko ja media-alan monitoimimies. Tässä harjoittelussa palautteen saaminen onkin tapahtunut suoraan asiakkailta ja se on parasta palautetta.
Työelämässä puhaltaa taas uudet tuulet. Nyt kyseessä ei ole kuitenkaan maisemanvaihto vaan työskentelen edelleen kehitysvammaisten kanssa, mutta keksin uuden projektin. Olen täynnä ideoita ja tällä kertaa sain idean kamerasta. Tapasin keskuksen johtajan aviomiehen, joka on valokuvaaja ja graafinen suunnittelija. Hänen kanssaan kuvaamme keskuksen arkea ja järjestämme näyttelyn, jonka tarkoituksena on tuoda kehitysvammaisia esille. Millainen näyttelystä lopulta tulee on vielä vähän hämärän peitossa sekä missä se järjestetään, mutta kaikki selviää aikanaan, kuten tässä maassa on tapana. En ole itsekään jaksanut miettiä asioita sen enempää vielä vaan olen ryhtynyt töihin intoa puhkuen. Suurella todennäköisyydellä näyttelyn ajankohta on lähtömme jälkeen.
Namibiassa kehitysvammaiset eivät ole edes toisen luokan kansalaisia vaan heihin suhtaudutaan luonnonoikkuina ja valitettavan usein pidetään piilossa kansalta. Vaikka näyttelyn runko on vähän epäselvä on kuitenkin varmaa, että keskuksen kävijät saavat äänensä kuuluviin, koska he, luonnollisesti, ovat parhaita kertomaan itsestään. Olemme keksineet yhdessä iskulauseita ja yhtä vähän pidempää kertomusta vammaisista henkilöistä. Jälkimmäisen kohdalla olen käyttänyt hyväkseni mindmappia, josta olen varsin ylpeä, koska se toimii todella hyvin. Kaikki lähti isosta ympyrästä, jossa luki "people with special needs" ja lähdettiin purkamaan sitä, mitä asioita vammattomille halutaan kertoa. Ensimmäinen sana oli help ja lypsäsin sitten lisää tietoa, että mitä hän tarkoittaa sillä. Kyllä te tiedätte miten ajatuskartta toimii, kunhan paukuttelen henkseleitäni. Olen myös todella ylpeä henkilöstä, jonka kanssa tein tätä ajatuskarttaa. Hetkittäin hän turhautui, koska koki tehtävän vaikeaksi (hän ei pidä yhtään, kun joutuu ajattelemaan) mutta kunnon sosionomin tavoin kiusasin asiakastani typerillä kysymyksillä ja lopulta saimme ylös useamman asian ja paljon hyvää keskustelua.
Jos krapulat ovat tällä puolella maailmaa kovempia, niin aika tuntuu myös juoksevan huomattavasti kovemmalla nopeudella. Eipä täällä ole enää kuin 3,5 viikkoa jäljellä. Namibiassa on ollut ihanaa olla ja voisin olla täällä toisen kolme kuukautta, mutta on myös kiva palata Suomeen. Nähdä tyttöystävää, kavereita ja vispata jalkaa Doriksen tai Klubin tahmaisilla tanssilattioilla. Polkea pyörällä humalassa. Istua puistossa polttamassa ketjussa tupakkaa. Kävellä Kalevankankaan näköalapaikalle katsomaan Järvensivua ja kuunnella musiikkia. Nähdä luonnonvihreys. Saada lokinpaskaa olkapäille ja kuolla vitutuksen. Hiirenkorvat jäivät välistä, mutta ehkä ensi keväänä. Paitsi jos pakenen taas etelään kuin muuttolintu.
Ps. Lisäys tämänpäiväisen (torstai) työpäivän jälkeen. Ensimmäistä kertaa tuli tilanne eteen, jossa kyseenalaistin keskuksen toimintatapoja, koska ne olivat arvojeni vastaisia. Eteen tuli tilanne, jossa itse olisin toiminut toisin ja myös ehdotin ja pyysin sitä. Ylitseni toki käveltiin, koska keskuksen johtajan sana määrää ja hän päätti käyttää erään asiakkaan kohdalla päivänmittaista porttikieltoa rangaistuksena. Itse olisin halunnut hoitaa tilanteen toisin, koska kyseinen asiakas hermostui yhdestä kysymyksestäni. Olisin halunnut hoitaa asian purkamalla tämänpäiväisen tilanteen jo huomenna, koska tänään ei ehditty kunnolla, koska hän lähti kotiin, mutta sen vuoro on sitten maanantaina.
Hienointa tässä kaikessa on kuitenkin se, että kävimme keskuksen johtajan kanssa lähes kahden tunnin keskustelun hyvässä hengessä ja ymmärrän täysin miksi hän piti tätä parempana toimintamallina. Lisätään myös vielä, että työ, jota keskuksessa tehdään on hiton hyvää ja tärkeää ja kyseessä on ainoita paikkoja Namibiassa, jossa tehdään ylipäänsä eettisesti töitä kehitysvammaisten kanssa. Maan tapana on antaa vammaisille remmistä, mikä on surullista.
Kehitysvammaiset Namibiassa ovat väliinputoajia, joilla ei ole varsinaista paikkaa palvelujärjestelmässä. Palvelujärjestelmä tässä maassa on muutenkin täysin oma maailmansa. Lyhyesti sen voi tiivistää sanomalla, että sitä ei ole. Pidemmän selostuksen saatte myös, mutta se vaatii oman blogitekstin.
Voikaa hyvin."
Kiitämme Ossia ja kerromme, että allekirjoitamme hänen mielipiteensä ja olemme ottaneet osaa näihin edesottamuksiin ja projekteihin.
Kuten Ossi edellä kertoi, muuttoprosessi tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja muuttaminen 27 asteen helteessä ei ole mitään kovin miellyttävää puuhaa. Onneksi Lownanin ystävät tulivat meidän mukaamme muuttoavuksi. Uusi asuntomme Klein Windhoekissa sijaitsee ns. paremmalla alueella ja sen huomaa. Aseistetut vartijat vahtivat naapurustoa 24/7, joka herättää meissä ennakkoluuloja siitä, miksi heitä ylipäänsä tarvitaan. Valkoihoiset namibialaiset ovat isäntäperheemme mukaan hyvin itsetietoisia siitä, että he ovat menestyneempiä ja rikkaampia, kuin tummaihoiset ja jouduimmekin ikäväksemme kuuntelemaan eräässä ravintolassa keskustelua siitä, kuinka tummaihoiset eivät saisi omistaa lainkaan maata täällä. Surullista, mutta valitettavasti totta.
Olemme työskennelleet viime viikkoina kehitysvammaisten aikuisten parissa ja kuten Ossi edellä kertoi, he ovat täällä todella huonossa asemassa. Heille ei yksinkertaisesti ole paikkaa paikallisessa "sosiaalijärjestelmässä". House Noah, jossa työskentelemme on yksityinen päiväkeskus, joka ei lukuisista hakemuksista huolimatta ole saanut rahoitusta valtiolta. Anita sanoi, että hallitus ja muut instanssit vieroksuvat House Noahin ideaa, jossa saman katon alla ovat kehitysvammaiset ihmiset ja päiväkodin lapset. Täällä ei selvästikään ymmärretä käsitettä "integraatio". Olemme Anitan kanssa samaa mieltä siitä, että jo lapsesta asti ihmisten tulee nähdä, että yhteiskunnassa on ihmisiä, jotka eivät välttämättä ulkoisesti muistuta heitä. On todella hienoa, että Anita ja House Noah tekee eräänlaista pioneeritason työtä täällä ja nostamme äärettömän paljon hattua. House Noah on myös ainoa namibialainen kehitysvammaisten ihmisten päiväkeskus, joka järjestää jo edellisestä blogipostauksesta tuttua hevosterapiaa. Olimme erittäin onnekkaita, sillä pääsimme itsekin ratsastamaan hevosilla viime viikolla. Jylhiä ja äärettömän viisaita eläimiä!
Onni kysyi edellisen blogipostauksemme jälkeen millainen lastensuojelujärjestelmä täällä on. Kysymykseen on helppo vastata: lastensuojelua ei tunneta täällä lainkaan. Ei-toivotut lapset hylätään joko sairaalaan tai heidät viedään orpokotiin odottamaan nälkäkuolemaa. Paikalliset orpokodit ovat yleensä jonkin pastorin tai muun uskonnollisen instanssin johtamia ja saman katon alla asuvat sekä tytöt että pojat. Ongelmana tässä on tietenkin se, kun murrosiässä hormonit alkaavat hyrrätä ja vastakkainen sukupuoli alkaa kiinnostamaan seksuaalisessa mielessä. Orpokodin asukkaat harrastavat usein suojaamatonta seksiä keskenään, jonka seurauksena syntyy lapsia todella ankeisiin oloihin. Ehkäisyä orpokodeissa ei tunneta, sillä pastorien ja orpokotien johtajien mielestä jokainen lapsi on Jumalan tahto. Anita on yrittänyt kampanjoida ehkäisyn puolesta, mutta orpokotien johtajat ovat liian syvällä suossa omine agendoineen, ettei tuloksia ole syntynyt. Tähän kun vielä lisää Namibiassa jylläävän HIV-epidemian, noidankehä on valmis. Sosiaalijärjestelmästä vielä lyhyesti sen verran, että sosiaalityöntekijät eivät tee täällä töitään ja he ovat epäpäteviä, joten mielestämme tämä maa kaipaa valtavasti rakenteiden ravistelua, horjuttamista ja uudelleen rakentamista. Sosiaalityöntekijät syyttävät virheistään asiakkaita siitä, että he yleensä tarvitsevat apua. Tämä kuulostaa erittäin surulliselta, mutta se on täällä arkipäivää.
Koska olemme vannoutuneita vapun ystäviä, päätimme viettää vappua myös täällä tiistaina ja menimme paikalliseen ravintolaan Sophien ja Lownanin kanssa. Keskiviikko oli täälläkin kansallinen vapaapäivä (Worker's Day), joten paikallisia oli paljon liikkeellä. Ilta huipentui siihen, kun Lownan osti ravintolasta pullollisen Tequilaa, eikä Esko halunnut jäädä jälkeen, joten hän osti pöytään pullollisen Jägermeisteria. Kerroimme paikallisille, että tämä on todellakin suomalainen tapa viettää vappua ja pian Warehousen terassilla kaikuivat "Hyvää vappua!"-huudot. Eerolle illan kohokohta oli tutustua Namibian ainoaan punkkariin, Vilho Nuumbalaan, joka tiesi todella paljon suomalaisesta hardcore-punkista. Eero onkin lähetellyt Vilholle linkkejä suomalaisesta punk-musiikista, joista Vilho ei tiennyt ja heillä on myös suunnitelmissa nauhoittaa ainakin yksi punk-kappale, jossa Eero huutaa suomeksi ja Vilho omalla äidinkielellään. On mahtava huomata, kuinka suomalainen 1980-luvun hardcore-punk on levittäytynyt ympäri maapalloa. Kulttuurivaihtoa parhaimmillaan!
Elämä täällä rullaa omalla painollaan ja aika menee äärettömän nopeasti, sillä jokainen päivä on erilainen verrattuna edelliseen. Voimme kaikki kertoa, että Afrikka ja Namibia ovat vieneet lopullisesti sydämemme ja tänne on palattava uudestaan.