Moro! Kyseinen sana afrikaansin kielellä tarkoittaa myöskin tervehdystä. Tarkkaan ottaen ”hyvää huomenta”. Tämä oli hauska huomata. Namibiassa asiat ovat loistavasti, päivät käyvät vähiin ja hikikarpalot nousevat otsillemme miettiessämme paluuta Suomeen. Kaikille opiskelijoille, jotka suuntaavat ulkomaille pienenä vinkkinä, että varatkaa aikaa enemmän kuin 10,5 viikkoa. Alamme vihdoin tuntemaan kaupungin kunnolla, paikalliset tavat ja kulttuuri ovat myöskin nyt tuttuja - ja sitten onkin aika palata kotiin. Mälsää, mutta lentokone kulkee jatkossakin. Olemme tulossa tänne takaisin varmasti, sillä edelleen hämmästyksellä pohdimme päivittäin, kuinka tämä maa koukuttaa hetki hetkeltä enemmän. Ossin terveiset tällä kertaa perinteisesti lopussa. Tämän kertaisessa blogissamme käsittelemme mm. yhteisötyötä, futisleirin jatkoa, isäntämme ajatuksia Afrikan sisäisestä matkailusta, kohtaamiemme ongelmien vähäisyyttä, ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä. Nautinnollisia lukuhetkiä.
Namibiassa vallitsee suuri yhteisöllisyyden henki. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii vaikkapa perhe-elämän merkitys, futisleirin sisäinen joukkuehenki, ihmisten yleinen ystävällisyys sekä avun saaminen jokaiseen ongelmaan joltakin tutun tutulta. Tuoreimpana tapauksena kerromme kuitenkin nyt erään radiomaston pystytystalkoista, johon pääsimme osallistumaan. Isäntämme Lownan on kaiken aiemmissa blogiteksteissämme kertomamme lisäksi mukana myös radiobisneksessä. Hän omistaa paikallisen suurehkon radioaseman nimeltä Base FM. Olemme viimepäivinä auttaneet Base FM:n muutossa uusiin, isompiin tiloihin. Hihat on laitettu heilumaan ja lihakset ovat kasvaneet. Siirrettyämme kaiken irtaimiston oli aika miettiä, miten uudelta paikalta signaali saadaan yltämään läpi koko Windhoekin. No, ratkaisu löytyi tutun tutun kautta, jolla sattui lojumaan syystä X ylimääräinen katuvalotolppa kotonaan. Seuraavaksi tolppa lojuikin Base FM:n uuden pihan portin vieressä ja pääsimme viiden hengen tiimin kesken tekemään strategiaa sen suhteen, että kuinka tuo tolkuttoman painava mokoma saadaan siirrettyä pystyyn sille kaivettuun kuoppaan. Suomalaisesta ”pohditaan ensin ja tehdään sitten” metodista poiketen työhön ryhdyttiin ilman suurempia suunnitelmia. Suunnitelma oli lopulta kuta kuinkin: ”siirretään se nyt vaan tuonne.” Ok, tällä mennään! Turhia siinä marisemaan, maassa maan tavalla ja positiivisin mielin hommiin. (Täällä olemme myös oppineet namibialaista ajattelumallia: ongelmia ei kannata murehtia ja vatvoa, ne kohdataan sitten kun ne ovat ajankohtaisia.) Tappelimme tämän tulevan radiomaston kanssa lähes kolme tuntia ja tänä aikana Esko rikkoi myös varpaansa pahoin, tätä kirjoittaessa kyseinen kolmikon sankari on kuitenkin jo kävelykunnossa, elikkäs kaikki hyvin. Oli upeaa huomata, kuinka tolppaa siirtäessä yhteisötyö alkoi näkyä. Tuskailimme, nauroimme ja kirosimme liikutellessamme tolppaa ja yrittäessämme saada sitä sille osoitettuun paikkaan. Homma ei tuntunut etenevän mihinkään, kunnes kadun toiselta puolen kaksi kaveria katsoi touhuamme ja tulivat pyyteettömästi apuun. Kahden lisäkäsiparin avulla saimme tolpan paikalleen tukevasti. Lainataksemme erästä suomalaista ajattelijaa: ”MIÄLETÖNTÄ!”
Iloksemme voimme ilmoittaa, että jalkapalloleiri on myös jälleen käynnissä. Touhua ja tapahtumaa sen tiimoilta riittää enemmän kuin tarpeeksi ja otamme tämän ilolla ja suurin sydämin vastaan, jälleen kerran. Lasten ja nuorten näkeminen oli jälleen hieno kokemus tovin kestäneen tauon jälkeen. Meidät otettiin iloisin mielin vastaan ja ylävitoset lentelivät. Windhoek FC:n U-19 joukkue koottiin uudestaan erinäisistä syistä johtuen ja uudet pelaajat puhuttelivat meitä välittömästi ”valmentajina”, joka sai meissä aikaan huvitusta. Vaikka life skills coacheja olemmekin. Olemme ottaneet myös osaa useisiin Windhoek FC:n matseihin. Seisomme kentän laidalla, kannustamme MEIDÄN joukkuettamme ja annamme heille perisuomalaisia kannustuspuheita. Etenkin Ossi, intohimoisena palloilun ystävänä, on välillä käynyt lähestulkoon kuumana ja olemme nauraneet hänen junioripeleihin juuri ja juuri sopiville huudahduksilleen. Windhoek FC toivoo meiltä elämäntaitokirjaa, jonka tekisimme yhdessä heidän kanssaan. Jotakin on siis ainakin tehty oikein! Ainakin Eero aikoo ottaa asian esille opettajien kanssa, josko tästä saisi aihetta opinnäytetyöhön.
Eräänä päivänä kävellessämme Windhoek Westin hämärtyviä katuja kysyimme Lownanilta, että onko hän matkustellut paljon ympäri Afrikkaa. ”En. Oikeastaan muu Afrikka hieman jopa pelottaa minua”. Vastauksensa tuli alkuun yllätyksenä, mutta pikaisesti tajusimme, että tosiaan Namibiassa asiat ovat nykyisestä lamasta huolimatta silti paljon paremmin kuin monessa muussa Afrikan maassa ja esimerkiksi Etelä-Afrikassa ihmiset saattavat käydä kimppuun, ellet puhu samaa kieltä, kuin he. Tästä hyppynä afrikaaneihin. Afrikaanit ovat Namibiassa asuvaa valkoista alkuperäisväestöä, joiden juuret ovat eurooppalaisissa kolonialisteissa. He pelkäävät paikallista mustaa väestöä ja käyttäytyvät hyvin rasistisesti heitä kohtaan. Surullista, että tänä päivänä vielä täällä on esimerkiksi hyvin yleistä, että paikallinen valkoinen väestö ei anna lastensa leikkiä mustien kanssa. Tästä kuuleminen ja keskusteleminen herätti paljon ajatuksia ja pisti miettimään, mistä tässä kaikessa on kyse. Tiivistäisimme tämän sanaan ”pelko”. Tekemätöntä työtä tämän teeman suhteen täällä riittäisi monille sosionomeille. Kuulimme eräässä ravintolassa ilmeisestikin saksalaisen (tai ainakin saksaa puhuvan) seurueen kommentoivan nykyistä Namibian tilannetta tylysti: ”Mustien ei pitäisi saada omistaa maata”. Käsittämätöntä PASKAA suoltaa tuollaista settiä, etenkin kun mustaihoinen tarjoilija tuo samalla pöytään lisää olutta. Lownan totesi asiasta, että hänellä on seitsemän kerrosta nahkaa eikä moiset kommentit häntä hetkauta, vaikka selkeästi hänestä pystyi aistimaan vähintäänkin lievän vitutuksen. Palasimme myöhemmin samaan ravintolaan, jonka väestö on lähes kokonaan valkoista ja menimme istumaan mustavalkoisen seurueemme kanssa näkyvälle paikalle näyttääksemme keskisormen niille, joiden mielestä mustien ei tulisi omistaa maata, tai että mustien ja valkoisten välinen ystävyys on syntiä. Siitäs saivat!
Me kolme sosionomiopiskelijaa olemme myös tehneet havainnon, että emme ole tapelleet kertaakaan selvinpäin. Pari kertaa perjantai-iltojen humalahyppelyiden aikana joitakin piikkejä suuntaan ja toiseen on heitetty, mutta ne on kuitattu aamulla rehdillä keskustelulla, naurulla ja halauksella.
Sitten ne Ossin terveiset:
"Terveisiä Namibiasta
Kohta elämäni suurin seikkailu on ohi. Vuosi sitten Namibia tuntui kaukaiselta ja hullulta ajatukselta, joka lausuttiin ääneen Kivenheiton terassilla muutaman tuopin jälkeen. Esko sen ajatuksen heitti ilmoille ja kysyi lähdetääkö Afrikkaan tekemään toisen vuoden harjoittelu. Täällä sitä on oltu ja ollaan vielä viikon ajan. Julma Hurmuri, kolme rämpäätä, Afrikassa. Hetkeäkään en vaihtaisi pois. Kaikkine absurdeineen käänteineen ja käsittämättömine seikkailuineen tämä on ollut ikimuistoinen matka. Namibia on antanut niin paljon enemmän kuin osasin odottaa. Niin paljon, että sen kirjoittaminen vaatisi tuhansia ja taas tuhansia merkkejä, joten säästän lukijoita. Sen sijaan kerron kaiken rönsyilevään tyyliini ja lupaan poiketa aiheesta monta kertaa. Terveisiä etenkin Elisa Rannalle, joka rakastaa vihata pitkiä monologejani: sellainen on tulossa.
Kuten aika Namibiassa myös meidän kolmen yhteiselo on sujunut mainiosti. Meillä on uniikki suhde. Monen silmään tosi outo, mutta se outo suhde on äärimmäisen vahva. Voimme olla toisillemme rehellisiä satuttamatta toisiamme ja työnnämme toisiamme eteenpäin. Olemme myös sopeutuvaisia ja mukautuvia eri tilanteisiin. Eräänlaisia ihmiskameleontteja. Jos se on jollekin lukijalle jäänyt epäselväksi niin sanotaan vielä kerran: tässä maassa sitä saatanan sopeutumiskykyä on tarvittu paljon. Parasta on ollut huomata, että maailman toiselle puolelle on matkustanut kahden ihmisen kanssa, jotka ovat täällä samanlaisia kuin Suomessa. Yllättäen ei ole joutunut huomaamaan, että se ihminen jonka luuli tunsevansa onkin erilainen kuin luulin hänen olevan. Koen, että meidän kesken on vallinnut suuri kunnioitus ja luottamus ennen reissua ja tämän yhdessä jaetun kokemuksen jälkeen kunnioitus ja luottamus vain kasvavat. Osaamme antaa toisillemme tilaa. Kenenkään ei tarvitse pyytää erikseen omaa aikaa vaan tunnemme toisemme sen verran hyvin, että tiedämme milloin on parempi antaa toisen olla rauhassa. Täydellistä seuraa.
Työelämässä puhaltaa samat tuulet kuin viime kerralla. Valokuvaprojekti etenee hyvin. Kuvat tullaan todennäköisesti julkaisemaan Suomi-Namibia seuran lehdessä, joka tekee myös jutun Erosin kehitysvammaiskeskuksesta ja jos hyvin käy on myös Suomen päässä tulossa erillinen näyttely ja rahankerjuu tilaisuus, jolla kerätään keskukselle varoja.Tällä haavaa valtio ei tue keskusta, koska sen mielestä integraatio vammattomien ja vammaisten välillä on suorastaan kuvottava idea. Keskuksen kanssa samassa rakennuksessa on myös päiväkoti.
Suomi-Namibia seuran lisäksi kuvat tulevat olemaan esillä Windhoekissa Warehouse nimisessä ravintolassa, joka on kaupungin ykköspaikkoja ja joka myös tukee aktiivisesti kulttuuria. Näyttelytila on ilmainen, mikä on mainio juttu, koska rahaa koko projektille on hemmetin vähän. Oikeastaan sitä ei ole yhtään. Nada. 11.6 alkaen ottamani kuvat Erosin kehitysvammaisten keskuksen arjesta saavat myös näkyvyyttä paikallisella tasolla, mikä oli koko idea. Tarkoitus on herättää keskustelua ja saada vammaisten ihmisten asemaa paremmaksi. Mitään ei tapahdu yhdessä yössä etenkään tässä maassa, mutta kaikki alkaa jostain. Tuntuu hemmetin hyvältä.
Torstaina kävin suurlähetystössä puhumassa vammaistyöstä Namibiassa. Eräs kaverini sanoi, että tyypillistä Ossia vaan sillä käy niin hyvä tuuri, mutta kyse ei ole tuurista. Kyse on se ei ole tyhmä joko kysyy vaan se joka jättää kysymättä -ajatusmallista. Laitoin suurlähetystöön viestin olisiko heillä mahdollista tukea taloudellisesti valokuvaprojektia. Kun vastausta ei kuulunut soitin perään ja kysyin mikä on homman nimi, miksi Suomen kansalaisen tiedusteluihin ei vastata. Yksi asia johti toiseen ja torstaina promosin keskusta ja vammaistyötä suurlähetystön ohjelmakordinaattille. Fittan siistii!
Futisleiri jatkui tällä viikolla. Ei kuitenkaan alkuviikosta, kun koululaisten lomat oli ohi vaan torstaina. Oma kiinnostukseni leiriä kohtaan on nolla. Kuukauden tauko projektista tappoi kiinnostuksen. Toki aina voisi kehittää ryhmänohjaustaitoja ja vetää harjotteita, mutta näen sen turhana, koska tapaisimme kaikkia ikäluokkia joko kerran tai enintään kaksi, niin mitään konkreettista ei voi saavuttaa. Keskus pitää minut muutenkin kiireisenä.
Lähden täältä ristiriitaisin tunnelmin. Harmittaa jättää taakse sekä työ että upeat ihmiset, joita täällä on tavannut. Hiljalleen päässä on hahmottunut Windhoekin kartta ja Namibian pääkaupunki, jota luulin pieneksi kyläpahaseksi yhdeksän viikkoa sitten onkin osoittautunut todella mukavaksi ja eloisaksi kaupungiksi. Tällä hetkellä vankka aikomus on kuitenkin palata tänne ensi vuonna tekemään projektiopintoja, koska hommat jää vaiheeseen. #loskapakolainen
Ensi kerralla kuulette Namibiasta kaiken mahdollisen ja mahdottoman!"