Tervhdys arvon lukijat! 10,5 viikon harjoittelumme on nyt ohi ja tavoistamme poiketen saatte lukea jokaisen omat henkilökohtaiset pohdinnat harjoittelun päätyttyä. Lopussa yksi kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Eero:
”Ihanat ja uskomattomat 10,5 viikkoa Namibiassa ovat nyt takana ja on aika totuttautua suomalaiseen arkeen. Alku on tuntunut hieman vaikealta ja onkin ollut vaikeaa selittää ystäville ja läheisille miksi juuri nyt ei jaksa tavata tai olla kovin sosiaalinen. Kuten meitä varoitettiin, kulttuurishokki on iskenyt takaisin tullessa huomattavasti enemmän, kuin sinne mennessä. Ehkäpä tämä tästä jossain vaiheessa laantuu.
Viimeisenä perjantaina vietimme läksiäisiä, joihin halusimme kutsua kaikki tärkeimmät ja rakkaimmat Namibiassa tapaamamme ihmiset. Namibialaiseen tapaan läksiäisiin tuli myös meille tuntemattomia ihmisiä, jotka ihmettelivät, että nytkö me jo lähdemme. En jaksanut enää tuossa vaiheessa hämmentyä mistään, joten nautin täysin siemauksin viimeisestä kunnollisesta braaista (”braai” tarkoittaa afrikaansin kielellä grillijuhlia). Olen huomannut, että osa namibialaisista uskoo, että maapallo on litteä, joten uppouduin suuren hämmästyksen vallassa keskusteluun erään paikallisen kanssa maapallon fyysisestä olomuodosta. Vaikka mielipiteemme olivat täysin erilaiset ja kumpikin perusteli kantansa omalla tavallaan, emme missään vaiheessa riitaantuneet, vaan kilistelimme olutpullojamme ja kättelimme aina välillä naurun lomassa. Olen kyllä siltikin sitä mieltä, että maapallo on pyöreä. Iltaa jatkoimme meille jo niin tutuksi tulleessa Warehousessa, jolle jätimme myös hellät jäähyväiset. Samana iltana Warehousessa esiintyi angolalainen stoner/doomia soittanut yhtye Kishi, joka on todellakin tarkastamisen arvoinen! Näimme vielä Vilhonkin (Namibian ainoa punkkari) viimeistä kertaa ja hän halusi antaa minulle yhtyeensä vinyylilevyn, sillä tiesi minun pitävän vinyylilevyistä ja punkista. Aivan uskomaton ihminen, jonka hyväsydämisyys sai jopa tällaisen vanhan kyynikon liikuttumaan. Suosittelen tutustumaan Katutura-nimiseen orkesteriin, mielettömän upeaa ambient-vaikutteista hardcorea!
Warehousen jälkeen pidimme pienimuotoiset jatkot Windhoek Westin asunnolla. Aamupäivä sujui haikeissa tunnelmissa, sillä hyvästelimme Windhoek Westin asunnon, Glon ja Rambon (toinen Anitan ja Lownanin koirista). Haikeiden hyvästien ja halausten jälkeen suuntasimme Klein Windhoekiin suorittamaan väistämätöntä pakkaamista. Rinkkoja ja laukkuja pakatessa tuli äärettömän haikea ja surullinen olo siitä, että jätämme 10,5 aikana tiiviiksi perheeksi hitsautuneen yhteisön taaksemme. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että sain tutustua tällä seikkailulla niin moneen ihmiseen, jotka tulevat jäämään sydämeeni ikuisiksi ajoiksi. Pelkkää rakkautta!
Sunnuntaina jätimme sitten jäähyväiset koko Namibialle, kun lähdön aika koitti. Olo oli epätodellinen, surullinen, haikea, toiveikas ja onnellinen. Lennot menivät pääosin hyvin, mutta Johannesburg-Lontoo-reitti uhkasi jäädä kokonaan välistä, sillä jäimme suustamme kiinni erään irlantilaisen miehen kanssa, jonka piti lentää kanssamme samalla lennolla. Me ehdimme, hän ei. Emme vaihtaneet keskenämme kovin montaa sanaa lentojen aikana, sillä sanoilla ei tuntunut olevan enää mitään merkitystä. Olimme hitsautuneet entistä tiiviimmäksi kolmikoksi, joten pystyimme aistimaan toistemme tunnetilat ja ajatukset. En varmasti ole ainoa, joka epäili meidän kolmen kinastelevan jossain vaiheessa harjoitteluprosessia, mutta kuten edellisen postauksen otsikosta voi lukea, niin ei käynyt kertaakaan (selvinpäin). Haluankin tässä omassa blogipostauksessani kiittää Eskoa ja Ossia. Olette molemmat aivan äärimmäisen tärkeitä ja rakkaita minulle, tunnen olevani etuoikeutettu, kun sain jakaa elämäni suurimman seikkailun teidän kanssanne. En voisi kuvitella parempaa matkaseuraa ja täytyy myöntää, että tätä kirjoitusta kirjoittaessani (29.5.2019 klo 1.55) ikävöin todella paljon meidän jokailtaisia (filosofisia ja ei niin filosofisia) keskusteluita, kuorsausta ja muita kehosta purkautuvia ääniä. Käsittämätöntä, että vietimme yli 70 yötä samassa huoneessa, emmekä saaneet häätöä kummastakaan asunnosta. Meidät tuntevat ihmiset nimittäin tietävät, että emme ole kovin hiljaisia, kun pääsemme viettämään aikaa keskenämme.
Mitä Namibiasta jäi käteen? Ensinnäkin, valtavasti muistoja, kokemuksia ja ammatillista osaamista, jota en olisi saanut mistään muualta. Olen tämän kokemuksen jälkeen entistä valmiimpi ja varmempi toimimaan huono-osaisten, sorrettujen, syrjittyjen ja marginaalissa olevien ihmisten puolestapuhujana ja kanssakulkijana. Ryhmänohjaustaitoni ovat myös ottaneet todella suuren harppauksen eteenpäin, sillä niitä todella tarvittiin jalkapalloleirin aikana. Toiseksi, harjoittelu ulkomailla sai minut ajattelemaan elämää Suomessa aivan toiselta kantilta. En jaksa enää vaivautua valittamaan jokaisesta minua ärsyttävästä asiasta, sillä tiedän, että Namibiassa on ihmisiä, joilla ei käytännössä ole mitään, mutta he eivät silti valita, vaan jaksavat hymyillä päivästä toiseen. He eivät luovuta, vaikka maa tuntuisi katoavan heidän jalkojensa alta.
Kokemusta Namibiasta ei voi yksinkertaisesti kertoa kovinkaan yksioikoisesti, vaan se täytyy kokea itse. Suosittelen jokaiselle tämän blogin lukijalle irtiottoa niistä tutuista kuvioista ja suuntaamaan jonnekin aivan täysin tuntemattomaan. Voi olla, että löydät itsesi uudelleen ja voi olla, että koko elämäsi mullistuu. Muutosta ei pidä pelätä, sen pitää antaa tapahtua. Parasta elämässä on se, kun voit tehdä jotain toisin ja katsoa maailmaa sen oman tutun alueen ulkopuolelta. Se, jos mikä kasvattaa ihmisenä ja saa näkemään asioita, joille on muuten niin sokea. Kiitos! Eero out.
P.S. Rinkkamme jäivät jonnekin Windhoekin ja Johannesburgin välille, mutta ne saattavat saapua huomenna tai myöhemmin tällä viikolla. En jaksa stressata, kaikki selviää aikanaan.”
P.P.S. Rinkat saapuivat muutaman päivän odottelun jälkeen turvallisesti kotiovelle."
Esko:
"Ennen sosionomiopintojeni aloitusta en olisi uskonut, että olisin ihminen, joka viihtyy ulkomailla pitkiä aikoja - tai on ylipäätään järin kiinnostunut lähtemään pois paikasta, jota oli pitänyt oravanpyörän ansiosta mukavuusalueenaan. Paljon on kuitenkin silmät auenneet syksystä 2017, jolloin opinnot alkoivat. Joka päivä oppii uutta ja yks kaks Tampereen Kivenheiton pihalla keväällä 2018 tupakkaa polttaessa sainkin idean, että "perhana, mä lähden Afrikkaan.. Lähtisköhän Ossi ja Eero messiin..?". No jätkäthän lähtivät ja pian oltiinkin Namibian maaperällä.
Suuri kiitos TAMKille ja sosionomipuolen opettajille, että tällaiseen oli mahdollisuus ja kaikki mahdollinen tuki oli saatavilla. Tässä vaiheessa jo myös tosiystävän kiitos Eerolle ja Ossille, joiden ansiosta matka oli just sellainen kuin se oli - täydellinen. Loppuelämän ystäviä. 76 päivää Namibiassa olivat tähän astisista ulkomaanmatkoista ehdottomasti eniten silmiä avaavat. Koen, että ammatillinen kasvu oli älytöntä. Jotain sellaista, mitä ei koulussa tai kirjoista opita. Matka oli myös silmiä avaava ja totuttuja ajattelumalleja ravisuttava. En ole ikinä loppujen lopuksi noin lyhyen ajan sisällä pysähtynyt miettimään elämän perustavanlaatuisia kysymyksiä, kuten mitä onnellisuus on. Tuolla sai erilaista perspektiiviä omiin pohdintoihin, joita olin aina pitänyt hyvin laajoina ja moniulotteisina. Raju totuus iskikin päin näköä, kun huomasi, että ihan samanlaisessa kuplassa sitä on elänyt, kuin nekin tyypit, joita paheksuen olen salaa arvostellut, kun ovat typeriä visioitaan ja mielipiteitään kertoneet. Lähtekää ihmiset ja kokekaa. Elämä on kokemuksien summa ja niitä ei kotona ja omalla mukavuusalueellaan juuri kerry. Olen todella iloinen huomatessani, että toisessa maassa ja kulttuurissa tapahtuvien asioiden arvostelu on aivan älyttömän typerää, jos ei ole mitään käsitystä tuosta maasta tai sen kulttuurista. Luulin tietäväni jotain Afrikan maiden asenteista, kulttuureista ja vaikka mistä, mutta ai että sitä onnea, kun pääsikin kokemaan autenttisesti näitä asioita Namibiassa paikallisten kanssa ja sai huomata, että samanlainen huutelija minäkin olen ollut kuin moni muu, joka ei tiedä asioiden todellista laitaa.
Tällä hetkellä pää on täynnä ajatuksia ja Suomessa olo tuntuu oudolta, mutta samaan aikaan ihanan tutulta ja turvalliselta. Namibiaan tulen palaamaan varmasti, toivottavasti mahdollisimman pian. Sinne jäi elinikäisiä ystäviä ja monia seikkailuja, joita ei vielä ehtinyt kokea. Sosiaalityön näkökulmasta olen voimaantunut pirusti. Aivan uudenlaista energiaa ja rohkeutta on kertynyt. Luulen, että rohkeus on asia, joka kasvoi eniten. Eli varokaa; täältä tulee ritari valkoisessa hohtavassa haarniskassaan huutelemaan havaitsemiensa vääryyksien perään. Rakenteellisella tasolla tapahtuva työ sai houkuteltua minua mukaan yhä enemmän ja nyt tuntuu, että vahvuuteni ovatkin jossain siellä eikä niinkään yksittäisten ihmisten ongelmien ratkomisessa. Tämä voi taas tietysti muuttua seuraavien päivien, kuukausien tai vuosien aikana.
Kiitollisena ja onnellisena kirjoittelen tätä blogia nyt. Rakastakaa ja uskaltakaa muiden antaa rakastaa teitä. Mieli avoinna, rohkeasti omana itsenään, itseään jatkuvasti etsien on hyvä edetä eteenpäin. Valmiita ei olla koskaan, mutta reissun jäljiltä tuntuu, että suuri pala minuutta löytyi.
Kliseisesti päättäen: "Joskus on matkattava kauas nähdäkseen lähelle.""
Ossi:
"Terveisiä Suomesta
Kotiinpaluu tapahtui kaksi viikkoa sitten ja hiljalleen alan taas tottua Suomeen ja elämään täällä. Ensimmäiset päivät meni sumussa ja toimin kuten namibialainen. Ylitin Satakunnankatua täysin holtittomasti keskeltä tietä vanhasta tottumuksesta (Namibiassa ei ollut suojateitä ja Hervannan valtaväylään verrattavien teiden yli juostiin, kun siihen aukesi mahdollisuus) ja ihmettelin miksi kuitteja ei täydy allekirjoittaa. Yllättävän nopeasti sitä alkaa omaksumaan vieraan kulttuurin tapoja, kun elää ympäristössä pitkään ja on paikallisten keskuudessa. Yllättävää oli myös, että paluu Suomeen ei myöskään käynyt sormia napsauttamalla vaan vei hetken aikaa, en ollut niin pitkää poissa kuitenkaan.
Monet kertovat muuttuneensa vastaavanlaisten kokemusten jälkeen. Itse en koe muuttuneeni millään tavalla mihinkään suuntaan. Näin maailmaa ja tein töitä erilaisessa kulttuurissa, mutta en tullut takaisin eri ihmisenä. Namibia antoi henkilökohtaisella tasolla paljon kokemuksia ja ammatillisella tasolla syvempää ymmärrystä sosiaalityöstä. Liitän muutoksen yksilön identiteettiin ja Namibia ei muokannut identiteettiäni yhtään. Pitääkin joskus keskustella jonkun kanssa, että millä tavalla he muuttuvat ja mitä he ihan oikeasti tarkoittavat, kun kovaan ääneen mainostavat muuttuneensa.
Olen aina arvostanut Suomen palvelujärjestelmää ja rakenteita, mutta nyt vielä enemmän. Byrokraattisuus ärsyttää maailman tappiin asti, siitä ei pääse mihinkään, mutta onhan tämä upea järjestelmä ja kaiken lisäksi se toimii. Oli paikoitellen hiton turhauttavaa tehdä sosiaalityötä maassa, jossa ei ole olemassa minkäänlaista rakennetta sille. Realismi auttoi eteenpäin ja idealismin kun työnsi taka-alalle niin pääsi pitkälle. Suomessa tilanne on ollut omalla osalla toinen. Toisaalta täällä takana on vasta yksi viiden viikon harjoittelu jolloin en edes tiennyt mistään mitään. Kiinnostava nähdä kuinka käy.
Sitten seuraa SUBJEKTIIVISIA mielipiteitä Namibian tilanteesta. Nämä huomiot perustuvat omiin havaintoihin ja keskusteluihin paikallisten kanssa.
Namibia laahaa useita vuosikymmeniä kehityksen perässä lähes kaikilla osa-alueilla. Älypuhelimet löytyy poikkeuksetta kaikilta ja teknologia oli muutenkin lähes yhtä kehittyneellä tasolla kuin Länsi-Euroopassa, presidentti- ja parlamenttivaalit järjestettiin sähköisenä äänestyksenä ja vaalit ovat myös vapaat ja demokraattiset. Lehdistönvapaus on myös hyvässä asemassa. Valitettavasti kaikki muu sitten on enemmän tai vähemmän pielessä. Poliittinen järjestelmä on yksipuolinen. Swapo hallitsee. On aina hallinnut ja tulee aina hallitsemaan. Presidentti on puolueesta, parlamentin ylä ja alatalot on Swapon hallussa ja edustajia on sen verran paljon (yli 2/3 osaa, mikä oikeuttaa tekemään muutoksia perustuslakiin ja sitä on käytetty paljon), että todellista oppositiota ei ole. Swapolla on valta kaikkialla.
Namibian terveydenhuoltojärjestelmä on surkea. Niin huono, että sitä on vaikea ymmärtää. Hoitovirheet ja kuolemantapaukset ovat yleisiä. Lääkäreiden taso on hälyttävän huono johtuen umpisurkeasta koulutusjärjestelmästä. Tutkintotodistuksen saa vaikka ei osaisi mitään, kunhan on innokas imemään professorin munaa. (Kuulostaa ikävältä, mutta valitettavasti realismia). Namibia päätti, että kaikki kotimaiset lääkärit on saatava töihin ja käski Zimbabvelaisten pätevien ja osaavien lääkäreiden lähteä maasta, mikä on johtanut radikaaliin laskuun terveydenhuollon osalta.
Vielä pahempaa maan tulevaisuuden kannalta on se, että koulutusjärjestelmä on vieläkin huonompi kuin terveydenhuoltojärjestelmä. Opettajilla ei ole mitään kompetensseja opettaa. Lapsia lyödään ja pelko on paras tapa saada järjestys luokkaan. Luokkakoot ovat naurettavan isoja ja opettajia on vain yksi. Opettajan auktoriteettia ei saa kyseenalaistaa eikä ylipäänsä mitään saa kysyä, muuten tulee kepistä tai jostain muusta.
Terveydenhuolto ja koulutusjärjestelmä ovat ihan kelvollisella tasolla, jos siitä on varaa maksaa. Jos ei, ja monella ei ole, niin pahempi juttu.
Nuorisotyöttömyys on 50 prosenttia ja kasvaa kokoajan. Monet menevät ulkomaille, koska eivät näe mitään mahdollisuuksia Namibiassa. Samaan aikaan kun maa on täydellisessä syöksykierteessä valtion bruttokansantuoteesta 43 prosenttia kuluu virkamiesten palkkoihin ja valtion kaikista rakennusprojekteista vastaavat kiinalaiset. Ongelma tässä on, että kiinalaiset eivät palkkaa namibialaisia töihin vaan tuovat omat henkilöt tekemään töitä ja raha, jota valtio saa jää toki valtion omaan taskuun eikä sitä käytetä mihinkään kehittämiseen. Swapo on puolue, joka saa minut kyseenalaistamaan miksi kannatan sosialismia. Swapon toiminta toki on kaukana sosialismin idealismista.
Presidentti Hage Geingomb lupasi voitonhuumassaan vuonna 2014, että asuinolojen parantamiseen käytetään lähemmäs 5 miljardia euroa seuraavan 15 vuoden aikana rakentaakseen 185 000 uutta asuntoa. Montaa ei ole syntynyt, kun olen lukenut lehtiä. Pohjoisessa asuvat ihmiset kuvittelevat, että Windhoekissa on töitä ja muuttavat sinne vain huomatakseen, että töitä ei ole. Heidän asunnot ovat aaltopellistä kyhättyjä hökkeleitä moottoritien varressa vailla juoksevaa vettä, wc-tiloja tai sähköä.
Swapo on antanut Namibialle paljon. Vapausliike antoi itsenäisyyden (erään Martti Ahtisaaren avustuksella), parantanut maan infrastruktuuria (mm. rakentanut raideliikennettä) ja tehnyt perusopetuksesta ilmaista ja kaikille saatavan. Olkoonkin, että sen laatu on mitä on.
Namibiassa on paljon hyviä projekteja käynnissä, mutta rakenteet ovat niin perustavanlaatuisesti pielessä, että yksittäiset hyvät projektit eivät liiemmin auta. Namibialaiset myös arvostavat jatkuvuutta ja kun tilanne maassa on kuitenkin vakaa, niin en usko muutosta tapahtuvan ihan heti.
En tiedä miten tämä nyt lähti tähän suuntaan. Piti jotenkin loppusinettinä reflektoida omia kokemuksia, mutta ehkä sitä tuli tehtyä tarpeeksi edellisissä teksteissä. Jos joku kuitenkin lukee tätä blogia ensimmäistä kertaa niin on sanottava, että nautin reissusta, namibialaisista, maan upeasta luonnosta ja ihanasta kulttuurista. Olen vain aidosti huolissani maan kehityssuunnasta.
Olen varma, että tapaamme Namibian kanssa uudestaan. Ehkä jo ensi vuonna riippuen Huuhkajien karsinnoista. Jos Rive johdattaa Suomen vihdoin viimein kisoihin, niin silloin kyllä suuntaan pelipaikoille ja katson kaikki pelit ja sitten budjetti ei anna periksi Namibian matkaa. Katsotaan. Vittuako tässä liikaa miettimään asioita etukäteen. Marraskuussa tiedän mitä teen, missä teen ja milloin."
